Sami Karjalainen

Maailma on täynnä kuvia ja jatkossa kuvien määrä kasvaa yhä. Ei ole kauaa siitä, kun yhtä mustavalkokuvaa väsättiin pitkään pimiössä. Vedoksen kuivuttua se jouduttiin vielä erikseen prässäämään suoraksi. Silloin kuvamäärät pysyivät kohtuullisena.

Nyt digikameroilla kuvataan satoja kuvia päivässä. Digikuvat ovat nopeasti webissä ja lehdissä. Julkaisu voi tapahtua jo samana päivänä. Digikameroiden myötä myös kuvaajien määrä kasvaa. Kuvaustaidon merkitys ei vähene, mutta digikamerat tekevät kuvaamisen oppimisesta helpompaa jo senkin vuoksi, että tulokset näkee heti. Maailma on täyttymässä kuvista. Vieläkö niitä kannattaa tuottaa lisää?

Myös perhekuvien määrä kasvaa digikameroiden myötä. Ainakin lapsiperheessä kertyy satoja tai tuhansia kuvia vuodessa. Kymmenessä vuodessa se tekee kymmenen kertaa enemmän. Ehditäänkö niitä joskus katsoa?

Kuvaamisen vaivattomuus ei näytä kuitenkaan johtavan siihen, että tuotettaisiin enenevässä määrin erilaisia ja persoonallisia kuvia. Pikemminkin näyttää siltä, että samanlaisia kuvia syntyy yhä enemmän. Kovin paljon uutta valokuvaukseen ei ole syntynyt digikuvauksen myötä. Kuvien käsittelymahdollisuudetkaan eivät ole synnyttäneet uudenlaista kuvallista ilmaisua. Hyvät käsitellyt kuvat ovat todella harvassa! Pikemmin voidaan sanoa, että digikuvauksen myötä samojen tiettyjen kuvatyyppien kierto on nopeutunut.

Toinen merkittävä muutos liittyy tekniikkakeskeisyyteen. Koska digitekniikoissa tapahtuu koko ajan, niin huomio kiinnittyy entistä enemmän vehkeiden kiillottamiseen. Kuvaamisen lähtökohdista ja kuvista keskustelu on typistynyt entisestään.

Suuntaa hakemassa

Jos haluaa harrastaa kameroita tai sunnuntainäppäilyä, niin mikäs siinä. Hyviä harrastuksia! Jos tarkoitus on kehittyä kuvaajana, niin omaa kuvaamista ja kuvausaiheen valintaa on syytä miettiä. Lopulta sen merkitys on huomattavan paljon suurempi kuin kameratyypin.

Tavoitteita on tietysti erilaisia. Yksi haluaa pysyä tekniikan kehityksessä mukana ja nauttia uusista kameramalleista. Toinen kuvaa kaikkea mahdollista - ja haluaa myös oman kanahaukka- ja karhukuvan. Tavoitteena voi olla mahdollisimman laaja kokoelma kuvia Suomen luonnosta ja ehkä kuvien myynti laajasta arkistosta.

Kolmas tapa on erikoistua johonkin tiettyyn aiheeseen.

Erikoistuminen antaa työlle päämäärän

Erikoistumisen eduista minulla on omia kokemuksia. Keskityin sudenkorentoihin pian luontokuvauksen aloitettuani ja olen vain hyvin vähän kuvannut muita luontoaiheita. Perusidea oli yksinkertainen: jos kuvaan maisemia, lintuja, susia ja sudenkorentoja, niin kehityn keskinkertaiseksi valokuvaajaksi kaikilla alueilla. Kannattaa olla realisti, eikä kuvitella itsestä liikoja!

Halusin kehittyä mahdollisimman hyväksi sudenkorentojen valokuvaajaksi. Erikoistuin. Jätin muut aiheet suosiolla muille. Lopulta kävi niin, että innostuin sudenkorennoista niin paljon, että kehityin kyseisen ryhmän asiantuntijaksi. Jos olisin kuvannut kaikkea nokkani eteen osuvaa, niin minulla olisi laaja kuva-arkisto keskinkertaisia kuvia. Kirjaa en olisi valokuvannut enkä kirjoittanut.

Suomen luonto on mustanaan valokuvaajia. Kuvausaiheiden kirjo ei sen sijaan ole laaja. Osaamista on, mutta omista ideoista on pulaa. Vaikutteet kerätään mahdollisimman läheltä, vaikka niitä kannattaisi metsästää laajalti. Suuri joukko juoksee tiettyjen aiheiden perässä. Monet aiheet ovat puhkikaluttuja, mutta lukemattomat muut aiheet odottavat löytäjäänsä.

Jos tarkemmin ajattelee, niin aiheita, joita kukaan ei ole kunnolla kuvannut, on hyvin runsaasti. Hyviä luontokuvakirjoja on tekemättä vaikka kuinka paljon! Enkä nyt puhu marginaalisista aiheista. Monet pihapiirin eläimet ovat jääneet vähälle huomiolle. Liskoihin ei ole kukaan kunnolla koskenut. Monet kasvit odottavat löytäjäänsä. Voikukka olisi todella kuvauksellinen kohde ja ihmisiä kiinnostava! Variksessakin olisi kuvattavaa pitkäksi ajaksi.

Karhut on nyt nähty, mutta monille muille kuville olisi todellista tarvetta. Harrastajavalokuvaajat voisivat halutessaan tehdä hyödyllistä työtä, jolla on merkitystä muillekin kuin itselle, kenties luonnonsuojelullekin. Myös apurahan myöntäjät ymmärtävät tällaisia kuvaajia.

Lonkalta ei kuitenkaan synny mitään. Laiskoja ei palkita. Inhohimo vie eteenpäin, eikä sitä voi teeskennellä. Sellaista aihetta ei kannata valita, mikä ei kosketa itseä.

(Kirjoittaja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon esikoisteoksestaan Suomen sudenkorennot (Tammi, 2002). Kirjan kuvitus palkittiin myös graafisen alan ammattilaisten Vuoden huiput -kilpailussa.)

(Julkaistu Luontokuva-lehdessä 1/2004)